Pyöräliikenneverkon suunnittelu

Pyöräliikenneverkko

Pyöräliikenteellä on tärkeä rooli tasapainoisessa ja kestävässä liikennejärjestelmässä. Henkilökohtaisena liikkumismuotona pyöräliikenne tarjoaa aikatauluista riippumattoman kulkumuodon. Samalla pyöräliikenne täydentää joukkoliikennettä kätevänä liityntämuotona. Tiiviisti rakennetuilla kaupunkiseuduilla pyöräliikenteen suosion kasvattaminen parantaa koko liikennejärjestelmän toimivuutta, sillä rajallisessa katutilassa muiden liikkumismuotojen kapasiteetin kasvattaminen on vaikeaa. Liikenteellisen näkökulman ohella pyöräliikenteellä on positiivisia vaikutuksia niin ihmisten terveyteen kuin kaupungin viihtyisyyteenkin. Pyöräliikenteen potentiaalin kaupungissa määrittelee suurelta osin pyöräliikenteelle tarjotut olosuhteet, eli pyöräliikenteen verkon kattavuus ja käytettävyys.

Toimivan pyöräily-ympäristön suunnittelu lähtee pyöräliikenneverkon määrittämisestä. Tarkoituksena on järjestellä pyöräliikenteen infrastruktuuria liikkumistarpeiden ja vallitsevien olosuhteiden mukaan. Tavoitteena on löytää tasapaino kulkuyhteyksien käytön, liikenteellisen funktion ja rakenteellisten järjestelyjen välille. Samanaikaisesti tulee pyrkiä luomaan johdonmukaista liikenneympäristöä ja tunnistettavia katuluokkia. Tämä edellyttää liikenneympäristön tarkastelua kokonaisuutena, kaikkien liikennemuotojen osalta.

Pyöräliikenteen verkkosuunnittelun lähtökohta on luoda edellytykset polkupyörän käytölle arkisena kulkuvälineenä. Tavoite ei ole rakentaa pyöräteitä eikä täysin eriytettyä pyörätieverkostoa, vaan kehittää pyöräilyolosuhteita ja parantaa liikenneturvallisuutta kokonaisvaltaisesti sekä sovittaa pyöräilyä ja muuta liikennettä yhteen koko katuverkon laajuudessa. Vaihtoehtona on sopeuttaa pyöräilyä muuhun liikenteeseen (esim. pyörätien rakentaminen) tai sopeuttaa muuta liikennettä pyöräilyyn (liikenteen rauhoittaminen).

Pyöräliikenneverkkoon lukeutuvat kaikki erilliset pyörätiet sekä kadut ja tiet, joilla on saavutettavuusmielessä merkitystä. Rakennetussa ympäristössä tämä tarkoittaa käytännössä lähes kaikkia pyöräilijöiden käytettävissä olevia julkisia kulkuyhteyksiä. Tavoitteena on, että polkupyörällä voi siirtyä mahdollisimman helposti kaikkiin olennaisiin määränpäihin.

Verkkohierarkia

Pyöräliikenneverkko jakautuu karkeasti ottaen kahteen tasoon:

• Pyöräliikenteen reitit yhdistävät aluekeskuksia ja kaupunginosia toisiinsa ja muodostavat yhteydet alueen sisällä oleviin toimintoihin.
• Perusverkko käsittää taajama-alueella naapurustotason yhteydet eli käytännössä kaikki katu- ja muut yhteydet, joilla pyöräilijöillä on tarve liikkua. Rakentamattomassa ympäristössä perusverkko käsittää keskeisiä toimintoja yhdistävät kulkureitit.

Pyöräliikenteen reitit jaetaan edelleen kahteen funktionaaliseen luokkaan, pääreitteihin ja muihin pyöräliikenteen reitteihin. Baanat ovat osa pääreittiverkkoa. Pyöräliikenneverkko koostuu siten pääreiteistä, muista pyöräliikenteen reiteistä sekä perusverkkoon kuuluvista muista yhteyksistä (kuva 3).

Pyöräliikenteen reitit muodostavat pyöräliikenneverkon rungon, jonka tehtävä on taata pyöräliikenteelle korkea palvelutaso suoruuden, saavutettavuuden, mukavuuden ja liikenneturvallisuuden kannalta. Reitin luokittelu pääreitiksi riippuu sekä käyttäjämäärästä että reitin sijainnista verkostossa. Pääreiteillä on sijainti huomioiden aina paljon pyöräliikennettä. Baanat ovat pyöräliikenteen valtaväyliä, ja ne suunnitellaan ensi sijassa palvelemaan pitkämatkaista ja nopeavauhtista pyöräilyä.

Katuverkon jäsentely ja pyöräliikenne

Katuverkon toiminnallinen hierarkia on kaksijakoinen, kun arvioidaan katujen liikenteellistä merkitystä autoliikenteen näkökulmasta. Katuverkko voidaan jakaa pääverkon katuihin (moottoriväylät, pääkadut ja alueelliset kokoojakadut) ja paikallisverkon katuihin (paikalliset kokoojakadut ja tonttikadut). Voidaan myös puhua liikennekaduista ja paikalliskaduista. Toiminnallinen hierarkia on yleensä linjassa myös erillisen pyöräliikennejärjestelyn tarpeen kanssa. Pääverkon kaduilla pyöräliikenne on tarpeen erotella vilkkaasta autoliikenteestä, kun taas paikallisverkon tonttikaduilla pyöräliikenne voi yleensä kulkea autoliikenteen kanssa samaa väylää käyttäen. Tasapainoisessa tilanteessa paikallisverkon katujen autoliikennemäärät ovat maltilliset ja liikennetilanne on rauhallinen. Autoliikenteen suunnittelulla on siten keskeinen merkitys pyöräliikenteen edellytyksiin.

Pääverkon katujen keskeinen funktio on toimia liikennettä välittävinä katuina. Tiiviisti rakennetussa ympäristössä myös pyöräliikenteen pääreitit korreloivat yleensä pääverkon katujen kanssa silloin, kun suoria viheryhteyksiä ei ole tarjolla. Tällöin pyöräliikenneverkko saadaan parhaiten vastaamaan pyöräliikenteen kysyntää ja yhteystarpeita. Samalla varmistetaan selkeä orientoitavuus ja saavutettavuus kaikkiin määränpäihin (kuva 4). Joskus pyöräliikenteen pääreitin linjaaminen alemmalle katuverkolle voi sujuvuuden kannalta olla varteen otettava vaihtoehto. Tässäkin tapauksessa myös pääkatuverkon määränpäihin tulee tarjota parhaan käytännön mukaiset pyöräliikenteen järjestelyt.

Perusverkon yhteydet toimivat pyöräliikenteen reittiverkkoa täydentävästi ja ne takaavat turvallisen ja miellyttävän perillepääsyn yleensä ilman erillisiä pyöräliikenteen järjestelyjä. Perusverkko muodostuu suurelta osin autoliikenteen paikallisverkon kaduista, joilla pyörä- ja autoliikenteen erottelu ei ole tarkoituksenmukaista (kuva 5). Pyöräliikenteen miellyttävyyttä ja turvallisuutta tarvittaessa parannetaan moottoriajoneuvoliikenteen nopeuksia hillitsemällä sekä tarpeetonta läpiajoa rajoittamalla. Autoliikenteen yksisuuntaistaminen voi tarjota hyviä liikenteen rauhoittamisen keinoja, kun pyöräliikenne voidaan monesti sallia kaksisuuntaisena.